keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Narsistinen verenperintö

Ensin lyhyesti: En ole kirjoittanut, koska kiire on ollut melkoinen. Olen ollut koululla hitsaamassa ja tiluksilla on nyt kokonaiset kuusi koiraa muiden elukkojen lisäksi. Nyt minulla on jo suoritettuna PED-luokat niin kaasulla, kuin puikollakin. Sain eilen hitsattua kuviin cromo13 putken tigillä, ja aloin hitsaamaan hapokasta tällä samalla menetelmällä, minulle nousi kuume ja otin ja läksin kotiin. Nyt en ole hitsaamassa vaan kotona elpymässä, joten on aikaa kirjoittaakin.

Joskus voi olla harvinaisen vaikeaa keksiä, mistä alkaisi kertomaan tarinaa ihan silkasta pahuudesta, joka oikeastaan on suurella todennäköisyydellä lähtenyt liikkeelle jo vuosisatoja sitten, eikä taida loppua koskaan. 

Taidan aloittaa sen aikoinaan miesten pahoinpitelemästä mummostani, jolla oli hyvin vaiherikas vihasuhde poikansa kanssa, josta aikanaan tuli jo kymmenen vuotta sitten edesmennyt naistenvihaajaisäni, joka ennen minun  kuvioihin mukaan tuloani meni naimisiin narsistisen sotien jälkeen syntyneen äitini kanssa. Lapsuuteni kuviot voitte varmaankin arvata: Oltiin olevinaan ihan normaalia keskiluokkaista perhettä. Molemmat vanhemmat työssäkäyviä, ja vapaa-ajalla käytiin perheenä paremmissa piireissä virsiä laulamassa ja  sivistyneesti käyttäytymässä. Äitini markkinoi siihen aikaan itseään koko Tuppukylän ja ehkä jopa koko maailman nerokkaimpana pedagogina ja väitti tekevänsä ihan tavallisistakin lapsista musikaalisesti lahjakkaita huippuneroja. Monikohan sen aikainen Tuppukyläläinen, lapsiaan sen muskareihin ja kuoroihin tuodessaan tuli ajatelleeksi, että tämän lahjakkuuden kotona riisutaan alle kymmenvuotias lapsi paljaaksi, ja vedellään ratsuraipalla paljaalle iholle niin että raikaa samaan aikaan kun sen viisi vuotta nuoremmalle siskolle annetaan kaikki ihan liioitellusti tarjottimella, jotta vanhemman sisaruksen epätoivoista asemaa saataisiin vielä korostettua? Lapsuuteni oli siis juurikin sellaista: Minua lyötiin paitsi nyrkillä, niin myös erinäisillä esineillä, riepoteltiin hiuksista, ruumistani häpäistiin ja minua kuristettiin, eikä minulla oikeastaan lapsuuteni aikana ollut oikeutta minkäänlaiseen yksityisyyteen, itsemääräämisoikeudesta nyt puhumattakaan. Äitini uhkaili minua paljastamasta näitä kasvatusmetodeja sanomalla "jos sinä kerrot kellekkään, kukaan ei enää tuo lapsiaan muskariin, milläs sitten eletään, pikkusiskosi kuolee nälkään sinun takiasi" ja kun seisoin n. 12-vuotiaana puukko kohti anorektisen laihaa rannettani suunnattuna "jos sinä nyt tapat ittes, kukaan ei tuo lapsiaan.....jne.) Minua vain oli pakko hakata kun olin mahdoton. Syitäkin kyllä löytyi: Yöllä vessassa pissalla käynti, selän satuttaminen kaaduttuani polkupyörällä, isän ohi käveleminen, liiallinen veden lotraaminen, murrosiässä löytyi sattuneista syistä ihan isompiakin syntejä sovitettavaksi.... 
Vaikka nuorempi siskoni jäi tästä riemusta paitsi, niin hänet sairastutettiin sillä, että se sai tehdä minulle mitä halusi tarvitsematta koskaan kantaa vastuuta tai huonoa omaatuntoa mistään. En tiedä, kumpiko meistä lopultakin sairastui pahemmin, minä, ketä lyötiin, vai siskoni, joka ihan johdonmukaisesti ja tahallaan opetettiin haluamaan aina ja kaikkea lisää ja lisää, minkään kuitenkaan riittämättä. Minä opin antamaan ja antamaan, siskoni riistämään ja riistämään. En epäile hetkeäkään, ettemmekö molemmat ole lopulta yhtä sairaita ja onnettomia, molemmat vain omalla tavallaan.

Tiesin siis jo kymmenen vanhana, elämäni olevan auttamatta pilalla ja minulla oli usein hyvin voimakkaita itsemurha-ajatuksia jo silloin. Istuin korkealla kuusessa keltainen, hevosen kuvalla kuvioitu -solkinen vyö käsissäni ja 40% minusta tahtoi lähteä pois, mutta annoin kuitenkin sen 60% velvollisuudentunteeni voittaa. Ajattelin pienessä lapsenpäässäni, että jään vielä tänne. "Vaikka oma elämäni onkin pilattu, niin jään hakattavaksi, niin eivät koske pikkusiskoon". Silloin en tiennyt, että pikkusisko tulisi minua tästä uhrauksesta kiittämään parinkymmenen vuoden päästä itkemällä sitä, että varastin siltä kaiken huomion lapsena. Kukaan ei välittänyt pikkusisaresta kun Santtu sitä ja Santtu tätä. Niin kieroontuneelta, kuin se kuulostaakin, niin tottahan se on, sitä on vain aika vaikea selittää ihmisille, jotka eivät ole joutuneet samaa kokemaan. 

Ollessani yläasteen 8-luokalla elämääni astui itseäni 18 vuotta vanhempi tuleva poikieni isä, jonka kanssa "remontoimme" juurikin nämä samaiset torpan ja tilukset ollessani 17 vuotias. Se oli varsin kallis virhe, jota makselen edelleen näin nelikymppisenäkin: Minulle kammettiin poikien synnyttyä sen kaikki vanhat ja maksamattomat velat, jotka oli yksi kerrallaan liitetty asuntolainaan, joka jäi minulle pienen mutta jo tutuksi tulleen uhkailun, kiristyksen ja manipuloinnin saattelemana vuonna 2002: Kaikkea sitä suostuu nuori äiti tekemään kun pieniä uhataan.

Siskoni oli tässä vaiheessa murrosikäinen, ja kadehti kaikkea mitä minulla oli: Kun Santtu sai koiran, piti siskolla olla koira, kun Santtu hankki hevosen, piti siskolla olla hevonen, kun santtu hankki kissan..... Kuten tuon ikäiseltä voi odottaa, Santulla oli aika monta siskonkin elukkaa hoidettavana omiensa lisäksi, muut hankinnat dumpattiin muutamien kuukausien jälkeen uusille omistajalle. Koira jäi isäni hakattavaksi loppuelämäkseen: Pitäähän sitä jotain saada kouluttaa, äitini kun otti suurieleisesti siitä eron jouduttuaan ensimmäisen kerran pyöritettäväksi lähtöni jälkeen. Siinä siis kävi niin kuin äiti joskus 13-vuotiaana minulle vastasi, kysyessäni, miksi se antaa isän lyödä minua "jos ei se löis sinua, niin se löis minua". 
Ymmärrätte varmaan, kuinka  kävi, kun se Santtu lopulta sai lapsen, elettiin vuotta -95. Aivan kuten arvelinkin, ei mennyt kuin puolitoista vuotta siihen, kun 17-vuotias siskoni tulee kertomaan raskaudestaan.

Istuttuani silloin pitkään tuvan pöydän ääressä oman vauvan myllätessä vatsassani, ajattelin nuoruudenpositiivisuudessani osapuilleen näin, että "No, minulla on sitten kolme lasta. Kyllä niitten kanssa pärjätään", mutta toisin kävi. Vuosien saatossa ymmärsin lopulta pistää jo uusien pikkutyttöjen perässä juoksevan ja kaikki rahani kurkustaan alas kaatavan poikieni isän pihalle opiskeltuani ammatin. Menin töihin kehitysvammalaitokseen jossa seitsemän vuoden aikana väsyin, sairastuin ja tulin niin rankan työpaikkakiusaamisen uhriksi pomojeni taholta, että lopulta 2007 yritin riistää hengen itseltäni mutta sen sai estettyä silloinen sairaudenpuuskassa naitu huoppohullu aviomieheni. Olin lopulta niin huonossa kunnossa, etten meinannut kyetä huolehtimaan edes omista lapsistani. En aina jaksanut puuttua, vaikka useaan otteeseen huomasin siskoni kohtelevan huonosti tytärtään. Tiesin kyllä, mutten kyennyt auttamaan. 

Lähdin opiskelemaan uutta ammattiani vuonna 2007, erosin pöljästä aviomiehestäni, ymmärsin vihdoin laittaa välit poikki sukuni narsisteihin ja poikieni isään, kuntouduin pikkuhiljaa, ja koulutuksen myötä minusta alkoi muovautua se amatööriputkimies, joka olen tänä päivänä: Ei koskaan ikinä ehjä, mutta käyttökelpoinen kuitenkin. Nyt armon vuonna 2015, täyttäessäni kohta neljäkymmentäyksi vuotta muutamaa päivää sisrentyttäreni kahdeksantoistavuotispäivien jälkeen, olen valmis kertomaan tämän ja ottamaan pystypäin riskin siitä että kahakoita tulee. Vanhemmiten olen nimittäin huomannut, että mikäli narsismista vaietaan, sen kierre vain jatkuu ja jatkuu kun tekijät elävät siinä kuvitelmassa, ettei kukaan niille mitään voi. Jos pystyn avautumisellani vaikuttamaan siihen, ettei seuraava sukupolvi enää jättäisi tätä verenperintöä omille jälkeläisilleen, ainakaan näin vahvana, kuin minä meidän sukupolvi ja meidän jälkeläiset ovat sen saaneet, niin olen valmis vaikka kuolemaan sen edestä. Jos en pysty, niin voin ainakin lohduttaa itseäni sillä, että olen edes yrittänyt.

Se, miksi lähdin avautumaan asiasta juuri nyt on se, että 17-vuotias sisarentyttäreni piestiin jokunen viikko sitten. Pieksäjänä väkivaltainen poikaystävä. Tyttö oli mennyt pyytämään apua äidiltäni, koska oma äitinsä oli tytön hyljännyt oman onnensa nojaan väkivaltaisen pojan luo, ja piti kovasti yhteyttä koko sukuun mustaten jo muutenkin eristetyn tytön mainetta syytöksillä ja muilla pahoilla puheilla. Äitini oli kieltäytynyt viemästä hakattua tyttöä poliisin luo ja uhkaili että jos tyttö tekee poikaystävästään rikosilmoituksen, tyttö saa syytteen ja se näkyy hänen rikosrekisterissään koko loppuelämän. Voi kuulostaa huvittavalta, että väkivallan uhria uhataan syytteellä, mutta se ei varmasti naurata sen jälkeen, kun on tunnin ajan tullut piessyksi itseään vahvemman ja päätäpitemmän henkilön toimesta. Sisareni päätti auttaa tyttöä paitsi mustamaalaamalla sitä muulle suvulle, niin myös perimällä tytöltä 240e koiran ostoon annettua velkaa takaisin. Tyttöä on kotonaan jo useamman vuoden ajan kutsuttu mm lempinimillä ritsapillu ja lumppu, sekä uhkailtu useaan otteeseen fyysisellä väkivallalla. Lapsi on omista varoitteluistani ja jopa asiaa koskevasta lastensuojeluilmoituksesta huolimatta hoidatettu minua lapsena hyväksikäyttäneellä "ihmisellä" ja heitelty mihin sen helpoiten jaloista saa heitettyä. Kuulostaako tutulta? No kyllä kuulostaa; melkein toisinto omasta lapsuudestani, tekijänä ihminen, jonka pelastaakseni jättäydyin silloin lapsena tähän maailmaan vaikka silloin jo tiesin, ettei sillä paljoa minulle ole enää tarjota. Mitä tekee seuraava, seuraava ja sitä seuraava sukupolvi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen???

-Amatööriputkimies-

P.S: Se koira on muuten minun hoteissani nyt, koska äitini ja siskoni olivat sitä yrittäneet myydä 250e hintaan kysymättä edes tytöltä lupaa. Tyttö ei halua että siitä otetaan enää hintaa, koska se on vaihtanut kotia pienen elämänsä aikana jo kahdesti, ja se oli luovutettu ilmeisesti jo kuukauden ikäisenä häiriintyneelle ihmiselle, joka oli sen sitten 2kk ikäisenä myynyt tytölle. Koira voi olosuhteisiin nähden hyvin, ja yritän karsia siltä hyppimistä ja arkuutta pois. Se luovutetaan sitten kelvollisen kodin löydyttyä ilmaiseksi, muttei mihin hyvänsä. Pitäisin sen itse, mutta en pysty tarjoamaan kunnollista hoitoa näin monelle koiralle, ties milloin ne työtkin alkaa. Koira on nyt....




.... 7-8kk ikäinen austraalian karjakoira/colliemix uros. Nyt kaikki peukut pystyyn, että kunnollinen koti löytyy!!!!

17 kommenttia:

  1. Kappas, alkoi ihan vituttamaan. Miten noin pahat mielenterveysongelmat voi pysyä muilta piilossa ja jäädä lasten kannettavaksi?

    VastaaPoista
  2. Kyllä ne pystyy pysymään piilossa, kun perhe on ulospäin ihan normaali ja menestynyt. Laitapuolen kulkijoiden lapsilla on sinäällään edes yhteiskunta tukenaan :-/ Pidetään keskustelu asiallisena, koska tätä blogia seurataan nyt tarkasti, ja kirjoituksestani on tehty poliisille tutkintapyyntö. Kirjoitusta en silti ilman tuomiota poista, koska en ole levitellyt valheellista tietoa, vaan vain ja ainoastaan kertomuksen uhrin osasta tällaisessa perheessä. Tarkoitukseni on vain auttaa.

    VastaaPoista
  3. Olet vahva ihminen.
    Lyötyä ei lyödä, kun tämän muistaisimme.
    Voimia sinulle.

    VastaaPoista
  4. Kiitos <3 Toivotaan, että perheemme lapset ja nuoret jotka ovat vasta taipaleensa alussa, jaksaisivat olla vahvoja ja eivät jatkaisi tätä vihan kierrettä aikanaan.

    VastaaPoista
  5. Olipas luettavaa...Oltiin samassa kuvisryhmässä yläasteella ja mietin jo silloin noita teostesi aiheita ja värinkäyttöä.Tais aika paljon sielua siirtyä paperille tuolloin? Todellakin...en olis voinut arvailla,millaista kulissia ylläpidetään,kun aikoinaan omaa lasta siellä "pedagogiikan"auvoisessa maailmassa käytin.Toivotan voimia,rohkeutta
    ja hyviä hetkiä "turpaterapeuttien" kanssa.

    VastaaPoista
  6. Kiitos <3 Maalaamiseen purin kyllä aika paljon tuntoja aikanaan, mutta sekin on jääny sittemmin muiden kiireiden alle. Tuskin kukaan on aavistanu sillon mimmosia uhreja se maailmanparannus vaatii, sekin homma toimii hyvin, kun ei ala niitä metodeja liian läheltä tarkastamaan ja käyttää vaan lastansa tunneilla. Musikaalisuuden voi todeta jo ennen kun lapsi aukasee suunsa, vanhempien asemalla ja statuksella yhteiskunnassa: Mitä korkeemmalla pallilla istuu vanhemmat, sitä nerokkaampi lapsi on tuotu muskariin. Mulla oli sen emännän kanssa vaikeaa lapsena, kun olis pitäny olla huippulahjakas, mutta jos se joskus pääs vahoingossakin huomaamaan, että mulla oli kykyjä, niin se kosto oli ihan kamala. Minä esim. olen uskaltanu alkaa laulamaan nuotilleen vasta aikuisena... Onkohan kellään muuten tietoa, että montako huippumuusikkoa/-kuvataiteilijaa/-tanssijaa siitä opinahjosta on lähteny? Vastaus taitaa olla ihan pyöreä nolla :-D

    VastaaPoista
  7. Tunnen suurempaa myötätuntoa sinua ja sisarentytärtäsi kohtaan kuin arvaatte. Tämä mustamaalaaminen ja manipuloiminen... Sen kohteeksi joutuneita voi olla enemmänkin. Hiljaiset voimahalit täältä Tuppukylästä teille molemmille.

    VastaaPoista
  8. Kiitos <3 Eilen tuli muuten soitto poliisilta: Minun kuulema pitäisi poistaa kirjoitus, kun siitä tulee paha mieli asianosaisille. Kuulema jos menneisyydessä on ollut jotain "vääntöä ja kärhämää" niin ei pitäisi sitä turhautumista kuitenkaan julkisesti tulla purkamaan, vaan jos sisaren kanssa ei kemiat osu yhteen, niin ei vain pidä olla missään tekemisissä sen kanssa :-D Ei ollu konstaapeli tainnut lukea koko kirjotusta, jos meidän lapsuutta voi luonnehtia noin. Toisekseen, minä olen 41-vuotta yrittäny keksiä sitä konstia, miten saadaan suitsittua tätä pahuutta, enkä kyllä keksinyt mitään muuta konstia, kuin tämän. Jos kuka keksii, miten tämmöisten ihmisten kanssa hoidetaan väännöt ja kärhämät sivistyneesti kahden kesken tai edes viranomaisvoimin, niin ehdotuksia otetaan vastaan ilomielin! Jos pitää myydä tämän takia elukat ja torpat ja tilukset, mitä olen tänä vuonna maksanut 24-vuotta, ja vielä on jäljellä kymmeniä tuhansia velkaa, niin sitten pitää: Voitte varmaan arvata, miten suureksi blogin lukijakunta nousee sen jälkeen, kun kirjoitan aiheesta: Miksi narsistin uhri ei kerro kokemuksistaan???

    VastaaPoista
  9. OHO... Aikamoista tekstiä. Osan tiesin, osa tuli ikävänä yllätyksenä... Ei ole kivaa luettavaa, mutta uskon että joka sana on totta.
    Kiitos sinulle siitä, että sinulla riitti voimia ja uskallusta ottaa nämä asiat julkisesti esille, kaikilla ei ole riittänyt tai uskojia ei ole löytynyt.
    Toivon sinun ja työtön kevääseen ja kesään paljon aurinkoa ja iloa kuitenkin.
    Ja tekijöille toivon, että löytäisivät rauhan sieluunsa, jotta ei tarvitsisi elää muiden ihmisten henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.
    Kaikkea hyvää ja paljon voimia Sinulle trv. Mikael Tuppukylästä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin tietenkin että toivon sinun ja TYTÖN kevääseen ja kesään... jne.

      Poista
    2. Juu niin arvelinkii :-D Jos ois rahaa niin ei tää työttömyyskään haittais

      Poista
  10. Kiitos, ja Terveisiä sinne <3 Hirvittävää pyöritystä tämä on ollut ja kun me muut lähinnä vaan haluttaisiin elää ihan tavallista elämää tavallisine iloineen ja murheineen, mutta tuntuu olevan ihan liikaa vaadittu....

    VastaaPoista
  11. Voimia sinulle ja tytölle <3

    VastaaPoista
  12. Karmeeta luettavaa.. Eksää vois ottaa sitä sisarentytärtä luoksesi asumaan?Saisi varmaan turvallisemman kodin ja terveellisemmänkin ympäristön kasvaa
    Poliisi setä sais ruveta tutkimaan tuota juttua ja laittaa syytteeseen vanhempasi ja siskosi! jatka täyspäisenä elämää! :)

    VastaaPoista
  13. Kiitos tuesta <3 Tyttö täytti juuri 18 vuotta ja asuu jo omillaan, (on asunut jo 1,5 vuotta) tuen tietysti niin paljon nuorta itsenäisyyteen kuin mahdollista. Pahoinpitely ynnä muu toiminta on jo tutkinnassa poliisilla, kuten myös ilmeisesti tämä blogikirjoituksenikin :-P Kestää vain aikansa, ennenkuin syytteitä aletaan nostamaan...

    VastaaPoista
  14. ...niin ja lisäyksenä tietysti, ettei omia kokemuksiani voi enää poliisille viedä, ne rikokset kun ovat vanhentuneet jo aikaa sitten.

    VastaaPoista

Tervetulleet kommentit ovat tervetulleita, ärsyttävät poistetaan kyselemättä.