maanantai 8. syyskuuta 2014

R.I.P Pikkuinen luppapupu Petteri

Juuri kun olin päässyt pauhaamasta rodunjalostustouhuista, ja lähteä työmatkalle, päätti rakas luppakanini Petteri kuolla rotutyypillisesti mahaoireisiin, aivan kuten saman rotuinen kaverinsakin teki muutama vuosi sitten. Onneksi se ei kärsinyt kuin muutamia tunteja, se oli eilen vielä ihan kunnossa lähtiessäni nukkumaan.


Muistuttakaa minua tästä päivästä ja niistä viikoista, kun tieto Veetin ja Baileyn perinnöllisestä sairaudesta tuli, jos olen vielä ikinä ottamassa yhtään ihmisen ahneuteen, julmuuteen ja ällöttäviin ulkonäköihanteisiin olemassaolonsa pohjaavaa elukkata tiluksilleni. Juuri nyt minua hävettää olla ihminen.

Vaikka häpeänkin ihmisyyttäni, hitsasin muutaman kaasuputken kuviin tarkastajan valvovan silmän alla, ja sokerini olivat niin matalat, etten oikein tainnut tajuta mistään mitään. Onneksi jossain vaiheessa ymmärsin kaivaa sokeripussin matkalaukustani, ja rouskuttelin niitä siinä hitsatessani. Kummallista, että ne aina menevät alas, kun minua jännittää joku tilanne kovasti: Voikohan olla niin, että adrealiini saa loppuunkuluneen ja nukkavierun haimani tuottamaan insuliinia paremmin, ja voisikohan tässä olla ratkaisu meidän 1 tyypin diabeetikoiden hoitoon? Nostetaan vain stressitaso korkeammalle, niin johan paranee sokeritaudit! Sillä sokeritautipelottelullahan voisi samalla työllistää kaikki akateemiset työttömät kerralla, meitä tautisia kun tässä maassa piisaa varmasti ihan saman verran kuin niitä työttömiäkin! Huraa!

Loppupäivän varustelin autoani ja sitten kävin paikallisessa Citymarketissa ostamassa petivaatteet ja ruokaa, ajeltuani ensin varmasti kymmenessä liikenne ympyrässä eestaastaastaas hihitellen navigaattorin vanhanaikaisille ajo-ohjeille. Mutta nyt voisin alkaa rauhoittumaan ja surffailemaan netissä. Mitenkähän niitten sokeritautisaumojen oiikein käy siellä kuvissa?

-Amatööriputkimies-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tervetulleet kommentit ovat tervetulleita, ärsyttävät poistetaan kyselemättä.