tiistai 15. huhtikuuta 2014

Metsänpeittorämelikkö

Melkoisen tylsä ja tavallinen päivä. Hoidin aamulla hämäräperäisiä bisneksiäni eteenpäin ja valuin koululle myöhässä pälättämään ja itseäni kehumaan ja hivenen vähäsen hitsaamaan ja takomaan uutta työtäkin. Illalla jätin fyysisistä syistä ratsastamatta, mutta kävin pitkähkön lenkin metsän siimeksessä niinkin pitkällä, että tulin metsänpeittorämeen laidalle, mutta sinne en kyllä uskaltanut mennä:

Olen nimittäin kahdesti elämäni aikana joutunut metsän peittoon siinä samassa rämelikössä, vaikka en yleensä eksy helposti, varsinkaan tuollaiseen vain puolen hehtaarin kokoiseen teiden rajaamaan kolmioon. Ensimmäisen kerran hävisin sinne joskus seitsen-kahdeksantoista vuotiaana tyttösenä ollessani sienestämässä, ja rämmin siellä omasta mielestäni aivan tunti tolkulla, vaikkei se oikeastaan ole mahdollista, alue kun ei oikeasti ole mitenkään kovin suuri, eikä niiden kahden tien ja ojan välissä oikein pysty edes pyörimään ympyrää kovin pitkään törmäämättä johonkin niistä maamerkeistä. Toisen kerran jouduin pois maailman laidalta muutama vuosi sitten, vaikka silloin oli jo pienoinen kerros luntakin maassa, ja sitä satoi koko ajan lisääkin. Olin silloin suunnittelemassa helppoa kävelyreittiä sellaisen pienehkön mäennyppylän laelta toiselle, kun huomasin jonkun toisen kulkijan jäljet lumessa, ja läksin ihan uteliaisuuttani seuraamaan niitä ajatellen, että joku muu on varmaankin juuri äskettäin kulkenut siitä. Jatkoin jälkien seuraamista, vaikka ne lähtivätkin sitten kiertämään pikkuruista karpalosuotani toiseen suuntaan, koska en enää viitsinyt lähteä kampeamaan alkuperäiseen suuntaan. No jossain vaiheessa jäljet vain ottivat hävisivät minulta, ja huomasin olevani siinä samperin ropakossa uudelleen. Olisin tietenkin voinut lähteä omia jälkiäni takaisin, mutta koska kaiken järjen mukaan sen rämeen ei todellakaan pitäisi olla pidempi, kuin viisikymmentä metriä, lähdin tarpomaan siitä läpi. Taas sai kyllä kävellä ja kävellä, ja iltakin alkoi jo pimetä ja vähän ihan pelottaa. Vaikka olin vihdoin tien löydettyäni aivan varma, että olin rämpinyt siellä tunnin tai kaksi, tielle päästyäni ei tammikuinen iltakaan oikeastaan ollut pimennyt juuri ollenkaan, ja päättelin aiemmista jäljistäni, ettei koko reissu kaikkine rämpimisineen ollut oikeasti kestänyt edes tuntiakaan, vaikka olin ennen metsänpeittokokemustani kiertänyt koko suon: Lumi ei ollut peitellyt niitä juuri ollenkaan. Pelottava paikka: Muistuttakaa minua, ettei sinne saa mennä, eihän siellä edes kasva mikään, mitä olisi järkeä poimia!

Päästyäni kotiin kiusasin hetken hevosia muovipussilla, ja menin iltatyöt tehtyäni suihkuun testailemaan uutta yves rocherilta tilaamaani tukkaetikkaa: Kyllä minulla vaan mahtaa huomenna olla tuuheat saparot päässäni koulussa hitsatessani!

-Amatööriputkimies-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tervetulleet kommentit ovat tervetulleita, ärsyttävät poistetaan kyselemättä.